VANHOJEN RAKENNUSTEN UUDET TUULET - JA NIIDEN TIEDOTTAMISESTA

Suomessa on paljon vanhoja tiloja, joilla on ongelmia tyhjilleen jääneiden rakennusten hyödyntämisestä. Yhä useammin näkee maaseudulla ajaessa kahviloita, hevostarvikeliikkeitä, putiikkeja jne., jotka on tehty vanhoihin navetoihin ja talleihin. Vanhojen kartanoiden päärakennuksiin on tehty ravintoloita ja hotelleja niin, että kaikki me pääsemme nauttimaan näistä hienoista rakennuksista. Olemme jo melkein kymmenen vuotta vierailleet Hämeenlinnan lähellä vanhoihin rakennuksiin tehdyissä ravintoloissa joululounaalla oman henkilökuntamme kesken. Eilen olimme Lepaan kartanoravintolassa ja osallistujien määrä oli 16, vaikka valitettavan moni ei päässyt osallistumaan kuka mistäkin syystä. Ihan noin montaa meillä ei ole kokopäiväisesti töissä, mutta kaikki he ovat olleet osallisena tämän vuoden aikana yrityksemme toiminnassa. Ulkomailla historiallisiin rakennuksiin perustetut hotellit ja ravintolat on listattu omille nettisivuilleen. Tämä helpottaa niiden löytämistä suuresti ja samaa toivoisin Suomeenkin. Onko tällaista sivustoa olemassa?? Tietääkö kukaan? 

ETUOIKEUTETTU!

Tunnen olevani etuoikeutettu monella tapaa. Työrintamalla suurin etuoikeus on saada tehdä tärkeäksi kokemaansa työtä. Koen olevani asiakaspalveluammatissa jakamassa apuvälineitä isolle joukolle asiakkaitamme, jotka jakavat omaa työtään vanhojen talojen - kotiensa - hyväksi. Kun rakennuksen eteen tekee töitä, siitä tulee itselle arvokkaampi ja talon merkitys kotina korostuu, jolloin itsellä ja lapsilla siellä on hyvä olla. Koen siis olevani myös hyvinvointityössä. Osaltani olen myös asiantuntijatehtävässä jakamassa tietoa materiaalien käyttötavoista ja itse materiaaleista. Kulttuurityössä koen olevani siksi, että kauttamme on pelastettu uuteen elämään satoja hirsikehikoita ja muita vanhoja rakennustarvikkeita. Kierrätystäkin se on. Uusilla ns. oikeilla materiaaleilla on mahdollistettu myös korjatuille taloille pidempi elinkaari. Siksi koen olevani myös ympäristönsuojelija. Pohdiskelun kääntöpuolena voin sanoa, että joskus on hankalaa päättää, mihin keskittyy. Mielenkiintoista tekemistä on tarjolla ihan jokaiselle päivälle, mutta päivät tuntuvat viikko viikolta aina vain lyhyemmiltä..  

ISO ASKEL!

Tiedättekö sen tunteen, kun kulkee ylös normaalikorkuisia portaita ja viimeinen porras onkin - mahdollisesta virheellisestä laskennasta johtuen - korkeampi? Siltä tuntuu nyt. Kysymys ei ole kuitenkaan lasku- tai rakennusvirheestä, vaan tietoisesta askeleesta. Ei niin, että olisimme asiaa pitkään pohtineet, vaan odottaneet vain oikeaa hetkeä. Tunteethan meitä johdattavat kaikissa toimissamme liittyvät ne sitten työhön tai yksityiselämään, ja nyt tuli vahva tunne siitä, että näin on edettävä.

Askel on nyt otettu ja huomenna klo 10 aukeaa uusi myymälämme osoitteessa Erottaja 11, Helsinki. Kaikkia tuotteita ei ole vielä hyllyssä, koska matkastahan tässä elämässä on kysymys. Tunteiden viitoittamasta. Tervetuloa katsomaan, mitä olemme saaneet aikaiseksi!

STRESSIÄKÖ?

Kerroin yhdelle osaaja-asiakkaallemme, että avaamme uuden myymälän Helsinkiin. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että et kai sinäkin nyt vain ala stressata. Toki uuden tekeminen on aina hieman haastavaa ja venyttää voimia, mutta stressi? Se syntyy yleensä siksi, ettei voimat riitä tai tuntee muuten olevansa riittämätön. Kun saan tehdä innostavaa työtä ja koen tekemiselläni olevan merkitystä, en tunnista stressiä. Pieni kiire on vain positiivista ja siitä, ettei tee mitään uutta, voi myös syntyä stressiä. 

Uuden myymälämme ovet avataan vaivihkaa maanantaina 26.10. klo 10. Tervetuloa katsomaan, mitä olemme saaneet aikaan!

VANHAN TALON ELÄMÄ JA OSUUTEMME SIITÄ

Monet sanovat, että vanhan talon kunnostaminen on matka. Miksi sen pitäisi olla muuta? Miksi asioiden tarvitsee aina tulla valmiiksi? Eikö elämä kokonaisuudessaan ole matka, joka alkaa aamusta ja päättyy iltaan? Vanhan talon kunnostaminen on myös tutustumista taloon ja sen elämään, johon itse osallistumme vain pienellä panoksella. Tulemme, olemme hetken ja luovutamme talon eteenpäin seuraavalle asukkaalle. Niin itse suhtaudumme omaan kotiimme ja maatilaamme. Tilalla on ollut asutusta todistetusti vuodesta 1453 lähtien (jolloin ylipäänsä alettiin pitää Hattulan kirkonkirjoja) ja elämä jatkunee meidänkin jälkeemme. Oma talomme on vuodelta 1910 ja asukkaina ennen meitä oli hevosia, kanoja ja lampaita - nyt viimeiset 16 vuotta meidän perheemme. Kyllä mahtaisivat eläimet tätä nykytilaa ihmetellä!

REMONTIN ERI VAIHEET

Tässä on mennytkin aikaa edellisestä remontistamme (ruhtinaalliset kolme vuotta!) - ja nyt taas teemme myymäläremonttia Erottajalla. Muistan jälleen kerran nämä aallonliikkeet, joita rakennusprosessin aikana tulee kokeneeksi. Tämänkin kokemuksen jälkeen osaan taas astetta paremmin asettua asiakkaittemme pöksyihin. Ensin on valtava into etsiä tietoa, suunnitella, pohtia materiaaleja ja tekotapoja. Hieman takaraivossa kaihertaa remontit toteuttajat, aikataulut ja kustannukset, mutta kaikki mahdollisuudet ovat kuitenkin vielä auki. Sitten seuraa paperille kirjaamisen vaihe. Valitettavasti prosessi muuttuu sen myötä astetta totisemmaksi. Pitää tehdä päätöksiä, sopia asioita ja lyödä lukkoon aikatauluja. Ehtiiköhän nuo materiaalit mukaan ja saadaanko tuttu timpuri mukaan viime tipassa? Entä Kipinä(tuttu sähköasentaja siis)? Tuskailu kasvaa ja yöunet menevät suunnitelmien ja ideoiden pyöriessä päässä hallitsemattomasti; ehkäpä alitajunta työstää juuri öisin sitä maailman parasta ideaa. Seuraava vaihe on itse toteutus. Yhtä tuskaa ja ajoittain ilon pilkahduksia, kun valmista syntyy. Niitä ilon pilkahduksia, kun tila alkaa näyttää hieman siltä, mitä mielikuvissasi ajattelit. Mutta kaikki kestää. Kestää ja kestää.. Miten ihmeessä yhden tiiliseinän puhdistaminen voi viedä niin monta päivää! Olemme tässä vaiheessa nyt myymälän kanssa - ja vasta pikku hiljaa vasta uskallamme haaveilla valmistumisajankohdasta. Olisiko se jo nyt syyskuussa - vai vasta lokakuussa..   

REMPAN KESKELLÄ TAAS

Tässä työssä pääsee seurailemaan monenlaisia remonttitarinoita ja ennen kaikkea erilaisia kunnostustyön vaiheita. Osaan toivottavasti olla hyvänä henkisenä tukena, koska itselläni on aiheesta jonkin verran kokemusta. Usein huokaisen salaa syvään, että - huhhuh - onneksi ei itse ole keskellä tuollaista prosessia. Ja kappas - yhtäkkiä meillä on täysi tohina päällä kunnostaessamme uutta Domuksen liiketilaamme Helsinkiin! Kävin tänään katsomatta, mitä kolmessa päivässä on tapahtunut. Ja olihan siellä. Nyt on monia valintoja tehtävänä; mitkä lattiamateriaalit, miten seinät, valaisimet jne.? Miten saada tuotteet hyvin esiin, millaisiin telineisiin? Jotenkin tunnistan itsessäni taas tutun innostuksen uuden luomiseen - ja ymmärrän taas hyvin kaikkia kotejaan kunnostavia asiakkaitamme.  

MUMMOENERGIAA

Mummot ja papat pitäsi ehdottomasti säätiöidä. Ja kaikkien maalla ja vanhoissa talossa asuvien käyttöön. Olisi mahtavaa, jos olisi olemassa Mummopankki, jonne voisi soittaa ja kysyä neuvoa hellan lämmittämisessä, lattian suopaamisessa ja ikkunaliimapaperin laitossa. Papoilta voisi saada vinkkejä oikeanlaisten polttopuiden tekoon, tilkitsemiseen, ikkunoiden kittaamiseen ja lukon korjaamiseen. Puhumattakaan sitten ihan muista kuin varsinaiseen rakennukseen liittyvistä asioista; mehunkeitosta, säilöämisestä, omenapuiden leikkaamisesta - ja elämästä yleensäkin. Nyt etsimme tietoa netistä, mikä on perin yksinäistä ja yksitoikkoista hommaa. Jollei säätiöittäminen onnistu, niin miten olisi Mummojen ja Pappojen Auttava Puhelin? Tämän liikeidean saa napata vapaasti. Kertokaa minullekin, kun yriys on pystyssä. 

HURMAAVA RAUMA

Käykää ihmeessä Raumalla, jos se ei ole osunut vielä tähän päivään mennessä matkanne varrelle! Aivan mielettömän upea ja elävä kaupunki meille vanhojen talojen ihailijoille.

ELINLUOVUTUSTESTAMENTTI

Kävin tänään katsomassa vanhaa hirsitaloa, joka on ollut asumattomana jo kymmenisen vuotta. Talo on päässyt huonoon kuntoon, eikä siitä ole enää siirrettäväksi. Hirret kuitenkin ovat hyvässä kunnossa ja mahdollista lähettää eteenpäin eri taloprojekteihin ympäri Suomea. Vaikka se kornilta kuulostaakin, on joskus käynyt mielessäni, että kyseessä on jonkinasteinen elintenluovutus. Talon elämä sellaisenaan päättyy, mutta useat muut talot saavat mahdollisuuden terveempään elämään. Sama on muiden talon osien kanssa; ovet, ikkunat, lankut ja tässä tapauksessa mm. Leea -salvat ovat hyödynnettävissä uudessa paikassa. Tarvitaan vain astetta viitseliäämpi purkaja, joka näkee talossa muutakin kuin vain jätettä. Meille vanhojen talojen pelastajille se jäte on aarre.   

ELÄINTEN MERKITYS MAATILOILLA

Navetta -kissamme jäi auton alle viime sunnuntaina palattuaan kotiinsa verstaalle työpaikaltaan kahvilalta, jossa oli koko päivän ollut viihdyttämässä asiakkaitamme. Ensisijainen tehtävä kissoillamme Lyylillä ja Eetullä on ollut pyydystää hiiriä maatilallamme. Tottakai. Huomaamatta kissat ovat vallanneet sekä omat, työntekijöidemme että asiakkaidemme sydämet. Eläimistä on kasvanut osa maalla asumisen muotoa, jonka isot tilat ja piha mahdollistavat. Eläimet teetättävät työtä, toki, mutta tuota työtä tehdessä eläimiin on myös kiintynyt. Suru menetyksistä on myös tuttua. Täytyy kuitenkin myöntää, että kyllä me ihmiset eläinten kanssa mielestäni jäämme vahvasti saantipuolelle. Mikä voisikaan olla parempaa lääkettä kiireen tuntuun kuin harjata aasia rauhassa, silittää kissaa, käydä uittamassa koiria tai katsella rauhallisesti laiduntavia alpakoita. Ai niin, huomisesta lähtien meillä asuu yhdeksäntoista alpakan, kolmen koiran, kissan ja kahden aasin lisäksi myös islanninhevonen..  

ARKKITEHTUURIMUSEON VISIOT?

Museoiden kävijämäärät ovat tasaisesti kasvaneet, mikä on Museoliiton mukaan merkki kasvavasta kiinnostuksesta käyttää kulttuuripalveluja. Kädenojennuksena on varmasti toiminut sekin, että kävijöistä yli puolet olivat ns. ilmaiskävijöitä. Kansainvälistestikin tunnustetaan ns. museobuumi, jonka oletetaan johtuvan myös siitä, että tietoa monipuolisista tapahtumista näyttelyiden ohessa on helposti saatavilla verkosta. Museot elävät tätä päivää. Siksi haluankin ottaa nyt esille Arkkitehtuurimuseon vaatimattoman näyttelytoiminnan. Mitä mielettömän hienoa materiaalia meillä olisikaan esitellä vuosien takaa! Ja toki myös tätä päivää. Mitä tekee museo? Vaikka tilat ovat haasteelliset, voi museo silti jakaa elämyksiä - pieniäkin, jotka jäävät elämään kävijän mieleen. Itse muistan vuosien takaa hienon näyttelyn eläinten pesien arkkitehtuurista. Luonnon omaa arkkitehtuuria, jota meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä ihailemaan silloin tällöin. (Ps. Aiheesta on hieno vuonna 2002 julkaistu teos Eläinten arkkitehtuuri, kirjoittajana arkkitehti Juhani Pallasmaa.)  

MILLOIN VANHA TALO ON KULTTUURIHISTORIAA?

Viimeisessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli hauska, käsitelty kuva Seurasaaresta. Saaren idylliin oli kuvassa sijoitettu vanhojen hirsirakennusten joukkoon Lauttasaaren 50-lukuinen vesitorni ja vuonna 1971 rakennettu Espoon Kaupungintalo. Kuva herätti miettimään, milloin vanha on historiaa ja miksi joku aikakausi on historiallisesti arvokkaampaa kuin joku toinen. Siksikö, että se on vanhempaa? Kun kolmen vuosikymmenen jälkeen katsomme vesitornia, onko se silloin kulttuurihistoriallisesti arvokkaampi? Siis, mikäli on vielä silloin pystyssä. Kaikkia rakennuksia ei ole tarkoitettu kestämään aikaa. Myllypuron kerrostalot rakennettiin kestämään 25 vuotta vastatakseen silloiseen Helsingin asuntopulaan. Nyt, kun niitä on jouduttu huonokuntoisuudensa johdosta purkamaan, on nostalgia nostanut päätään ja rakennuskannan väliaikaisuus haluttaisiin unohtaa. Kun huonoa ei kannata korjata, on edessä väistämättä purku. Vanhakin voi olla huonosti rakennettua.   

INTOHIMOSTA JA KUNNIANHIMOSTA

Intohimo syntyy sisältä käsin - kunnianhimo halusta miellyttää muita. En muista, mistä tämän tekstin lainasin, mutta sisältö on kyllä niin totta. Viime perjantaina vietin yrittäjyyspäivää paikallisen yläasteemme yhdeksäsluokkalaisten seurassa. Navetalle saapui 150 oppilasta kolmessa eri porukassa ja kolmeen kertaan esitelmöin lähinnä yrittäjyyden innostavuudesta ja vapaudesta. Jopa niin suurella ponnella, että opinto-ohjaaja käytti termiä "liekeissä"(?). Suhtautuminen työhön on mielenkiintoisesti erilaista eri ihmisillä. Toisille riittää palkka ja toisille se, että pääsee suht helpolla ja on kiva työympäristö. Itselleni työ on aina ollut tärkeää sisältönsä takia. Jollen pysty oppimaan jatkuvasti uutta ja kehittämään työtäni, huomaan kuihtuvani koppuraksi. Intohimon hiipuessa ei mikään työ ole mielekästä, saati sitten yrittäjyys. Onneksi laiskuus uuden edessä kestää yleensä vain päivän tai kaksi - ja intohimo nostaa taas päätään. Pelkällä kunnianhimolla ei jaksa missään työssä. Pst. Koululaisten joukossa oli myös oma 9-luokkalainen esikoiseni, joka lopuksi näytti peukkua ja sanoi, että hyvin meni. Molemmat kun jännitimme sitä, nolaako äiti itsensä ja ennen kaikkea lapsensa unohtumattomasti.   

MITÄ JOS HALUAISIMME VÄHEMMÄN?

Aika usein Navetalle tarjotaan kuolinpesän tai perikunnan tavaroita. Jonkun vanhaa kahvikuppia, toisen käytössä ollutta vaatenaulakkoa, moneen kertaan kuljettua ovea ja kädessä kulunutta kahvaa, räsymattoja ja aikanaan purettuja ikkunoita. Muistoja, jonkun arkea. Se on surullista. Toisaalta tavaroiden tuojat ovat iloisia siitä, että ne eivät päädy kaatopaikalle tai hakkeeksi. Se olisi vielä surullisempaa. Nyt esineen tuojan mielessä elää toivo, että joku antamaisi sille toisen elämän, toisen mahdollisuuden. Mitä jos ostaisimmekin vähemmän tavaroita, arvostaisimme jo käytössä olevaa enemmän? Silloin suhde arkisin käyttämiimme tuotteisiin muuttuisi syvemmäksi ja syntyisi syvempiä muistoja. Myönnetään - kun olen viimeksi ostanut uuden puseron, tuskin ostin sen tarpeeseen. Kaapissa on monta vanhaakin. Halusin piristyä ja tuntea itseni uudeksi. Mitä jos haluaisimme vähemmän asioita - kuluttaminen vähenisi ja pystyisimme maksamaan tuotteesta enemmän heille, jotka sen valmistavat. Syntyisi laadukkaampia ja kestävämpiä tuotteita. Hyvän kierre olisi valmis. Ja maailma kaunis.  

KUMMITUSRAKENNUKSIA?

Hämeen Sanomat uutisoi tänään Liesjärven koulusta Tammelasta. Myynnissä on 3300 neliön koulurakennus, 700 m2 rivitalo ja vielä jokunen lisärakennus. Koulurakennus on vuodelta 1959. Kiinteistö on ollut myynnissä (ja tyhjillään) nyt jo neljä vuotta, mutta kauppoja ei ole syntynyt. Arvatkaa, mikä on hintapyyntö tällä hetkellä? 120 000 euroa - siis satakaksikymmentätuhatta. Kaunishan se ei ole, eikä sille ole varmasti helppo keksiä uutta käyttötarkoitusta, mutta hinta on pysähdyttävä. Lämmityskulut ovat vuosittain 40 000 euroa, joten mitä pitäisi tehdä? Purkaminenkin maksaa. Kuinka kauan Lounais-Hämeen ammatillisen koulutuksen kuntayhtymän kannattaa maksaa ylläpitokuluja? Jääkö rakennukset kummitusrakennuksiksi ja rumentamaan, jos lämmitystä ei kustanneta tai ympäristöä ylläpidetä? Koska raha vain ei enää riitä? Nämä samat kysymykset tulevat vastaan monen 1950-, 1960- ja 1970-luvulla rakennetun kiinteistön suhteen. Asuinalueiden ikärakenteet muuttuvat niin, että isoja kouluja ja harrastetiloja jää vajaalle käytölle, eikä uutta käyttötarkoitusta enää keksitä. Monia rakennuksia on vuosien myötä laajennettu niin, että aikanaan sopusuhtainen ja edustavakin arkkitehtuuri on muuttunut sekavaksi kyhäelmäksi. Surullista.